VÄHÄN PAREMPI ESPANJAN MATKA
(Hippokseen kirjoitettu artikkeli vuodelta 2009)
Divan kuoleman jälkeen rinnassani oli varsan kokoinen reikä, josta tuuli vihloi läpi. Yritin maalata ikävääni pois. Taulussa hevonen on kääntynyt katsomaan taakseen; se on selvästi lähdössä kulkemaan yli silmiäkirvelevän keltaisen maiseman. Hevosmaisesti se ei tunteile ihmisasioissa, mutta lähettää minulle lempeästi hyvästit. Tämä jäähyväistaulu on vieläkin kesken.
Vasta, kun omaa tallia tai hevosta ei yhtäkkiä enää olekaan tajuaa, miten paljon aikaa ja energiaa vapautuu järkevien asioiden tekemiseen. Vaikka melkein kyynisesti nautin siitä, ettei enää tarvinnut stressata loppuvaa kuiviketta tai muuta sellaista, en osannut käyttää kaikkea sitä aikaani, jota hevosettomuus tarjoaa. Hyvää tarkoittavat ihmiset ehdottelivat minulle uutta hevosta, mutta en tiennyt mitä halusin. Koska en kuitenkaan enää kestänyt tuntihevosjakoja eikä hevosen vuokraaminen innostanut, oli oma hankittava tai lopetettava koko touhu.
Loppukesästä tutustuin Eijaan, joka välittää Suomeen andalusialaisia hevosia. Olin keväällä käynyt Espanjassa ja ihastunut noihin hevosiin. Rapsuttaessani hajamielisenä Eijan varsaa koin valaistuksen. ”Ensi keväänä me lähdemme hakemaan minulle hevosta Espanjasta!” sanoin.
En kertonut ajatuksestani kenellekään muulle, mutta Eijalle kuvasin unelmahevoseni profiilin. Sähköpostiini alkoi putoilla kuvia ja videoita, joita tutkin ahnaasti. Löytyisikö niiden seasta ystävää, hyvää tyyppiä, mutkatonta kaveria?
Huhtikuussa kävin Portugalissa kouluratsastusklinikan. Opin Marcilta huikeasti; ratsastuksen lisäksi sen filosofiasta ja ennen kaikkea itsestäni. Hän oli ensimmäinen opettaja, joka keskittyi siihen mikä minä olen hevosen selässä. Hän pisti minut ihanalla lakonisella tyylillään kysymään itseltäni mitä oikein tein ja miksi. Se oli ylellistä. Ja tietenkin, me ratsastimme lusitanoilla. ”Oletko ratsastanut?” kysyin myöhemmin Clairelta, uudelta ystävältäni, johon tutustuin klinikalla. ”Ei huvita, englantilaiset hevoset tuntuvat ihan puupölkyiltä.” hän vastasi. Niinpä.
Eijalla espanjalaiset kasvattakontaktit sijaitsivat eri puolella maata. Koska tietyt kuvien ja videoiden hevoset alkoivat elää ajatuksissani, piti matkasuunnitelma tehdä niiden mukaan. Tutkimme Espanjan karttaa ja lento- sekä juna-aikatauluja kunnes reitti oli selvä. Eija järjestäisi Espanjan pään treffit. Lentäisin mieheni kanssa Barcelonaan, jossa ehtisimme tutustua kaupunkiin pari päivää, ennen kuin Eija saapuisi. Barcelonan lähistöllä kävisimme kahdella tallilla ja siirtyisimme luotijunalla Madridiin, jossa niin ikään kävisimme kahdella tallilla. Kotiin lentäisimme Madridista.
Nyt kerroin jo asiasta muutamille ihmisille. ”Miksi et osta samalla rahalla Suomesta puokkia?” ”Koska en halua puokkia.”, ”Miksi sinne asti täytyy lähteä, onhan niitä hevosia täälläkin?” ”Onhan se kivampaa kuin myyntitallikäynti sateisessa Suomessa?” virnuilin. nimenomaan, mikä seikkailu!
Hevosia hevosia
Barcelona on ihana kaupunki, mutta kun Joan haki meidät hotelliltamme perjantai aamua, en enää ajatellut arkkitehtuuria. En ole koskaan koeratsastanut yhtään mitään, joten en tiennyt mitä odottaa. Ensimmäiseksi Joan vei meidät Beatriz Ferrer-Salatin -Espanjan olympia kouluratsastusjoukkueen keulakuvan- linnamaisella tilalle Barcelonan ulkopuolella. Hihitimme hysteerisesti auton kaartaessa tallipihalle. Talli oli ylellisempi kuin oma kotini ja siellä minua odotti suittuna ruskea oripoika valkoisissa pinteleissään ja sykeröissään. Muistelin Marcin sanoja: ”vaikka olet ihan pihalla, istu hevosen selässä ylpeänä ja tyylikkäänä kuin maailman omistaja, muut saattavat pitää sinua itserakkaana, mutta oleellista on ratsastaa hyvin, eikä se onnistu ellet usko olevasi hyvä”. Tunsin olevani aivan väärässä paikassa, mutta lohduttauduin sillä, ettei kukaan tuntenut minua, voisin siis olla kuka halusin. Kun Beatriz tuli tervehtimään meitä, mutisin hänelle jotain tolloa, sillä en saanut silmiäni irti ratsukosta, joka verrytteli maneesissa, odotin malttamattomana omaa vuoroani.
Ratsastin oria tosi rauhallisesti ja hyvin. Vaikka hevonen oli niin kovin nuori, se kulki kauniisti. Olin aivan taivaissa ja nautin olostani suunnattomasti. Ratsastuksen jälkeen hevosta esiteltiin vielä tallipihalla; sen hulvaton harja rullattiin auki ja Joan seisoi sen takamuksen takana ja läpytteli sen kankkuja. Oripoika räpsytti silmiään lunkisti ja houkuttelevana kuin suklaaleivos. Oli tosi vaikea olla ostamatta heppaa saman tien, mutta kiitin kauniisti, tunteeni salaten ja nousimme autoon.
Tähdet silmissä tuikkien lähdimme seuraavaksi Joanin omalle tallille. Tämä paikka oli maanläheisempi, muttei yhtään heikompi tarjonnaltaan. Karsinoiden edessä seisoi odottelemassa rivissä kuusi oria, joita tallityöntekijät pintelöivät ja letittivät. Tunnistin heti mustan oriin, joka oli yksi niistä, jonka olin videoilta bongannut. Tytöt kehuivat kilvan oria; jotenkin siis sana oli kulkenut ja täällä tiedettiin, että olin kiinnostunut juuri tästä hevosesta.
Siirryimme kentän laidalle katsomaan miten ori kulki. Ja sehän kulki. Minulta kysytiin halusinko ratsastaa hevosella. Olin jo jaloillani ja hevosen selässä. Hihkuin Eijalle, etten ikinä enää voisi ratsastaa kuin tällaisille unelmilla. Näinpä itseni jo patsastelemassa orhilla seurakisoissa kuin hevoshullun sarjakuvissa. Mutta yhä uusia, kauniita hevosia tuotiin eteemme tehokkaasti. Meille esitettiin myös törkeän hieno ja kallis ori, jonka selkään ratsuttaja minua houkutteli. Kieltäydyin, sillä pelkäsin menettäväni viimeisenkin järjenhitusen päästäni ja joutuvani suoraan hulluuden helvettiin. Viimeisen koeratsastuken jälkeen olin jo aika poikki. Kaikki orit olivat olleet tähän mennessä nelivuotiaita, joitakin oli ratsatettu vain muutama kuukausi ja ne kaikki olivat ihania. Mielentila oli pakko pitää hallinnassa, olin merkinnyt toivomuslistaani nimittäin hieman vanhemman hevosen.
Suoritin lavuaarisuihkun ja nautimme Joanin tarjoaman virkistävän lounaan ja mieheni sai zempparipalkinnoksi paukkuja; olihan hän urheana katsonut jokaisen hevosen ja kuvannut minua. Hän alkoi myös selvästi päästä jyvälle hommasta ja uskallan väittää, nauttia siitä ammattimaisuudesta, millä hommia hoidettiin. Joan hetti meidät autollaan takaisin Barcelonaan ja me kapusimme luotijunaan, joka lähti kiidättämään meitä kohti Madridia.
Vaikka internet on pullollaan myytäviä Espanjan ihmeitä, myyvät kasvattajat hevoset usein kolmi – nelivuotiaina. PRE hevoset kykenevät luonnostaan kantamaan itsensä hyvin ja ovat erittäin oppivaisia, siksi niiden koulutus etenee nopeasti - joskus liiankin nopeasti. Koeratsastamani oriit toimivat ällistyttävän hyvin siihen nähden, miten nuoria ne olivat. Suomesta olisin varmasti etsinyt vanhempaa hevosta, mutta vanhemman osaavaan aidon P.R.E. hevosen löytyminen kohtuuhinnalla on oikeastaan mahdotonta. On järkeenkäyvää, että mitä enemmän hevoseen sijoitetaan aikaa eli rahaa, sitä varmemmin sen hinta nousee. Huokea ja kokenut hevonen kätkee luultavasti salaisuuden upean otsatukkansa taa. Vaikka olimme pyytäneet nähdä enemmän 5-6 vuotiaita hevosia oli valtaosa näytetyistä kuitenkin nelivuotiaita. Hevosenostomatkalle kannattaa jokatapauksessa lähteä kokeneen välittäjän kanssa; sellaisen, jolla on jo olemassaolevat hyvät kontaktit kasvattajiin.
Seuraavana aamuna kipitimme rautatieasemalle ja nousimme junan kyytiin. Kahden ja puolen tunnin kuluttua saavuimme Valladolidiin, missä meitä oli vastassa Eijan vanha tuttu Alfonso. Alfonso pitää hevostilaa ystäviensä kanssa; tilan useasta sadasta hevosesta 140 on hänen. Matkustaminen ja vähäinen yöuni painoivat jo hartioitani enkä kyennyt loihtimaan itselleni eilistä voittajan mielialaa. Kolmivuotiaana hevoset otetaan ratsutukseen ja ne jäävät talliin siihen asti, kun ne vaihtavat omistajaa. Myyntihevoset pääsevät viettämään ”normaalia” harrastehevosen elämää vasta uudessa kodissaan. Täällä hevosia ei oltu valmiiksi väsytetty minua varten, useat niistä olivat saaneet liikuntaa vain kerran viikossa ja siksi ne näyttivätkin pirteämmiltä.
Oli aika meikäläisen laskeutua pilvilinnoista todellisuuteen ja tämän tehtävän sai nelivuotias tummankimo ori, jota olin ihaillut videolta. Tämä ori oli selkeästi urheiluhevonen, oikea Ferrarin tuulenhalkoja. Mutta olin päättänyt ottaa tapahtumat opiskelun kannalta, vaikka se merkitsisi nöyryytystä, joten kapusin hevosen selkään. Heppa kulki hetken ihan tasaisesti, mutta sitten painoin kaasua liian ärhäkästi, orhi poukkasi ilmaan ja käveli hetken takasillaan. Yritin jatkaa urheasti, mutta välillämme vallitseva kielimuuri vaikutti liian suurelta. Itsevarmuuteni oli tipotiessään ja tunsin itseni tomppeliksi. Toisaalta, olinkin päässyt hieman liian koppavaksi edellisenä päivänä. Muistan mitä Marc sanoi: jos mokaat kouluradalla, unohda se samantien ja jatka rataa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Niinpä hymyilin, rentouduin ja nollasin edellisen epäonnistumiseni. Seuraavaksi vuorossa oli Relente. Olin jo ennalta tykästynyt siihen kovasti, joten tämä koeratsastus oli minulle tosi tärkeä. Se oli edellisen kuumakallen puoliveli, mutta viisivuotias ja ruuna. Vaikka siitäkin löytyi ruutia, oli se kiltti ja tosi reilu väsähtäneelle skandinaaville. Ratsastuksen lopuksi puuhastelin sen kanssa, katselin sen kauniita ja ystävällisiä silmiä ja etsin niistä ystävää. Sen ulkomuoto myös miellytti minua kovin.
Vietimme vielä aikaa tallilla; Alfonso oli huippumukava ja varmaan huolissaan siitä, että takajalkatanssi oli laskenut hänen pisteitään tässä kisassa. Aina pitää muistaa, että hevoskaupat ovat hevoskauppoja ja hevoset hevosia. Hän vei meidät syömään ja nauttimaan viiniä ja palautti asemalle. Siinä vaiheessa olin jo melko valmista kauraa. Edessä oli junamatka Madridiin, illallinen ja lyhyt yöuni ennen viimeistä tallivierailua seuraavana päivänä.
Analysoin kokemaani henkistä vuoristorataa ja ynnäsin oppimaani kiitollisena. Ratsastuksessa henkinen mielentila on todella tärkeä. Marc oli sanonut meille, ettei hevonen muistele menikö laukanvaihto pipariksi, se lukee apuja nyt ja tästä eteenpäin. Jokainen mielenkepponen, joka hakee ainekset tähän hetkeen joskus muulloin tapahtuneesta epäonnistumisesta, on pahaksi suoritukselle. Siksi pitää ajatella itseään tosi hyvänä, olla itsevarma ja tietenkin ratsastaa hyvin! Itse lisäsin tuohon päättelyketjuun, että jos ei kykene esimerkiksi väsymyksen takia ratsastamaan hyvin, ei pidä edes yrittää, ainakaan liian vaativia juttuja; varsinkin kun maksajaksi voi joutua hevonen.
Aamulla lähdimme taas matkaan. Juna vei meidät ihastuttavan pikkukaupungin asemalla. Sieltä meidät kuljetettiin tilalle, jossa asusti 60 nuorta oria. Tuttuun tapaan meille esiteltiin menu: avopilttuissa seisoi yli kymmenen oria pintelöityinä ja palmikoituina. Meinasin röyhtäistä ylennäystä. En jaksanut enää huudahdella ihastuksesta vaan kuljin kuin transsissa erityisen esittelymaneesin katsomoon, missä hevoset esiteltiin meille ensin juoksutettuna. Kun yhä uusia nuoria hevosia talutettiin eteemme katsottavaksi, ihmettelin, miten niin monta kaunista hevosta voi olla olemassa edes koko maailmassa yhteensä, saati yhdessä tallissa. Suomessa on harvinaista, että näkee yhden hevosen jota vilpittömästi pitää kauniina. Toisaalta ymmärrän oikein hyvin miksi espanjalaiset haluavat pitää hevosensa oreina ja ratsastaa vain niillä.
Juoksutetuista hevosista valitsimme ne, jotka halusimme nähdä ratsastettuina. Ratsuttajia oli vain kolme ja voi vain arvata, miten rankkaa heidän työnsä on. Kaukana glamourista, tuumin, kun vaihdoin ratsastusvaatteet päälle tallin yhteydessä olevassa alkeellisessa makuutilassa. Silti nämä nuoret olivat todella taitavia, ystävällisiä ja mukavia ihmisiä. Lisäksi he todellakin rakastivat hevosia. He jaksoivat raahata minutkin katsomaan jotain suosikkiaan, kehuivat sitä kilvan kuin toivoen, että tykästyisin juuri siihen ja ostaisin sen pois. Suomessa oriin lähelle meneminenkin oli aina vähän jännä juttu ja täällä minä nuohosin niiden karsinoissa, vaikka ne eilen asuivat vielä laumassa kuin jumalolennot.
Maneesissa ratsuttajat esittelivät hevoset, mutta tällä kertaa koeratsastin vain yhden, tosi mukavan viisivuotiaan. Virvokkeista ja pikkusyötävästä huolimatta, alkoi meikäläinen olla aika poikki. Mielessäni oli jo neljä hevosta, jotka olivat jääneet mieleeni hyvässä mielessä, pelkäsin, että löydän niitä lisää, mikä tekisi valinnasta vieläkin vaikeamman.
Koko matkan aikana katsoimme laskelmieni mukaan noin 50 hevosta, joista ratsastettuina 20, itse koeratsastin 8. Lähdimme Madridin keskustaan syömään ja tekemään tuliaisostoksia. Liikuin koko illan kuin transissa. Neljä hevosta laukkasi päässäni; halusin tehdä päätöksen mahdollisimman pian. Hotellilla istuimme yömyöhään tuijottamassa videoita, joita minusta oli otettu koeratsastuksissa kahdella laitteella, tutkin valokuvia ja analysoin. Yksi tuntui omalta, yksi oli hieno, muttei sytyttänyt, kaksi oli mahtavia, mutta ei minun näköisiäni. Kumpikaan matkakumppaneistani ei pyrkinyt vaikuttamaan päätökseeni, eikä myöskään kiljaissut minulle väsymyksestään huolimatta ”Valitse nyt jumankekka akka joku koni että päästään nukkumaan!” Lopulta, keskiyön paremmalla puolen tein päätökseni ja me lähetimme sähköpostin Alfonsolle, Haluaisin ostaa Relenten. Olin katsonut sen silmiin, ja joku katsoi minua takaisin. Ministro ja Musta ori olivat ihania hevosia. Jos olisin itse nuorempi ja kunnianhimoisempi, olisin sijoittanut jompaankumpaan niistä. Neljäs oli todella sympaattinen ja mukava ratsastaa, mutta siitä puuttui wow-factor. Relente tuntui aivan oikealta. Minulla oli sitä jo ikävä. Ravintoloiden menuissa on yksi annos, jonka nimi oli ”Oria”; sanakirjan mukaan se tarkoitti porsaankorvia. Koska päivät olivat täynnä oreja, olimme alkaneet nostaa maljoja huikkamalla ”Porsaan korvia!” Teimme näin ja korkkasimme minibarin shamppanjat.
Relente saapui Suomeen 18.6. tehtyään matkaa kaksi viikkoa. Se oli laihtunut, mutta pirteä ja tuntui huokaisevan ison aaaahin päästyään tarhaan venyttelemään jalkojaan ja piehtaroimaan sydämensä kyllyydestä. Kuukauden ajan se on saanut olla tarhassa ja laitumella, syödä vihreää heinää ja kulkea maastossa. Olemme totutelleet toisiimme kentällä ja karsinassa. Se on uskomattoman herkkä ja nopea reagoimaan. Se seuraa ihmistä kuin koira, mutta asettaa siksi myös vaatimuksen omalle rauhallisuudelleni, jonka se myös palkitsee pysymällä luottavaisena. Uskallan ajatella, että se tuntee saapuneensa kotiin, ja että se osaa arvostaa sitä, että sillä on vihdoin oma ihminen. Ja minun pitää pitkästä aikaa oppia elämään nuoren miehen kanssa, josta varmasti löytyy vielä yllätyksiä, kunhan hän kotiutuu.
”Jokainen on oman elämänsä herra. Jos kuuntelemme ja haluamme oppia siitä, mitä annamme itsellemme tapahtua, pääsemme sinne minne haluamme ja saamme ne asiat jotka haluamme, sillä olemme oppineet haluamaan oikeita asioita.”
Jeppe
(Hippokseen kirjoitettu artikkeli vuodelta 2009)
Divan kuoleman jälkeen rinnassani oli varsan kokoinen reikä, josta tuuli vihloi läpi. Yritin maalata ikävääni pois. Taulussa hevonen on kääntynyt katsomaan taakseen; se on selvästi lähdössä kulkemaan yli silmiäkirvelevän keltaisen maiseman. Hevosmaisesti se ei tunteile ihmisasioissa, mutta lähettää minulle lempeästi hyvästit. Tämä jäähyväistaulu on vieläkin kesken.
Vasta, kun omaa tallia tai hevosta ei yhtäkkiä enää olekaan tajuaa, miten paljon aikaa ja energiaa vapautuu järkevien asioiden tekemiseen. Vaikka melkein kyynisesti nautin siitä, ettei enää tarvinnut stressata loppuvaa kuiviketta tai muuta sellaista, en osannut käyttää kaikkea sitä aikaani, jota hevosettomuus tarjoaa. Hyvää tarkoittavat ihmiset ehdottelivat minulle uutta hevosta, mutta en tiennyt mitä halusin. Koska en kuitenkaan enää kestänyt tuntihevosjakoja eikä hevosen vuokraaminen innostanut, oli oma hankittava tai lopetettava koko touhu.
Loppukesästä tutustuin Eijaan, joka välittää Suomeen andalusialaisia hevosia. Olin keväällä käynyt Espanjassa ja ihastunut noihin hevosiin. Rapsuttaessani hajamielisenä Eijan varsaa koin valaistuksen. ”Ensi keväänä me lähdemme hakemaan minulle hevosta Espanjasta!” sanoin.
En kertonut ajatuksestani kenellekään muulle, mutta Eijalle kuvasin unelmahevoseni profiilin. Sähköpostiini alkoi putoilla kuvia ja videoita, joita tutkin ahnaasti. Löytyisikö niiden seasta ystävää, hyvää tyyppiä, mutkatonta kaveria?
Huhtikuussa kävin Portugalissa kouluratsastusklinikan. Opin Marcilta huikeasti; ratsastuksen lisäksi sen filosofiasta ja ennen kaikkea itsestäni. Hän oli ensimmäinen opettaja, joka keskittyi siihen mikä minä olen hevosen selässä. Hän pisti minut ihanalla lakonisella tyylillään kysymään itseltäni mitä oikein tein ja miksi. Se oli ylellistä. Ja tietenkin, me ratsastimme lusitanoilla. ”Oletko ratsastanut?” kysyin myöhemmin Clairelta, uudelta ystävältäni, johon tutustuin klinikalla. ”Ei huvita, englantilaiset hevoset tuntuvat ihan puupölkyiltä.” hän vastasi. Niinpä.
Eijalla espanjalaiset kasvattakontaktit sijaitsivat eri puolella maata. Koska tietyt kuvien ja videoiden hevoset alkoivat elää ajatuksissani, piti matkasuunnitelma tehdä niiden mukaan. Tutkimme Espanjan karttaa ja lento- sekä juna-aikatauluja kunnes reitti oli selvä. Eija järjestäisi Espanjan pään treffit. Lentäisin mieheni kanssa Barcelonaan, jossa ehtisimme tutustua kaupunkiin pari päivää, ennen kuin Eija saapuisi. Barcelonan lähistöllä kävisimme kahdella tallilla ja siirtyisimme luotijunalla Madridiin, jossa niin ikään kävisimme kahdella tallilla. Kotiin lentäisimme Madridista.
Nyt kerroin jo asiasta muutamille ihmisille. ”Miksi et osta samalla rahalla Suomesta puokkia?” ”Koska en halua puokkia.”, ”Miksi sinne asti täytyy lähteä, onhan niitä hevosia täälläkin?” ”Onhan se kivampaa kuin myyntitallikäynti sateisessa Suomessa?” virnuilin. nimenomaan, mikä seikkailu!
Hevosia hevosia
Barcelona on ihana kaupunki, mutta kun Joan haki meidät hotelliltamme perjantai aamua, en enää ajatellut arkkitehtuuria. En ole koskaan koeratsastanut yhtään mitään, joten en tiennyt mitä odottaa. Ensimmäiseksi Joan vei meidät Beatriz Ferrer-Salatin -Espanjan olympia kouluratsastusjoukkueen keulakuvan- linnamaisella tilalle Barcelonan ulkopuolella. Hihitimme hysteerisesti auton kaartaessa tallipihalle. Talli oli ylellisempi kuin oma kotini ja siellä minua odotti suittuna ruskea oripoika valkoisissa pinteleissään ja sykeröissään. Muistelin Marcin sanoja: ”vaikka olet ihan pihalla, istu hevosen selässä ylpeänä ja tyylikkäänä kuin maailman omistaja, muut saattavat pitää sinua itserakkaana, mutta oleellista on ratsastaa hyvin, eikä se onnistu ellet usko olevasi hyvä”. Tunsin olevani aivan väärässä paikassa, mutta lohduttauduin sillä, ettei kukaan tuntenut minua, voisin siis olla kuka halusin. Kun Beatriz tuli tervehtimään meitä, mutisin hänelle jotain tolloa, sillä en saanut silmiäni irti ratsukosta, joka verrytteli maneesissa, odotin malttamattomana omaa vuoroani.
Ratsastin oria tosi rauhallisesti ja hyvin. Vaikka hevonen oli niin kovin nuori, se kulki kauniisti. Olin aivan taivaissa ja nautin olostani suunnattomasti. Ratsastuksen jälkeen hevosta esiteltiin vielä tallipihalla; sen hulvaton harja rullattiin auki ja Joan seisoi sen takamuksen takana ja läpytteli sen kankkuja. Oripoika räpsytti silmiään lunkisti ja houkuttelevana kuin suklaaleivos. Oli tosi vaikea olla ostamatta heppaa saman tien, mutta kiitin kauniisti, tunteeni salaten ja nousimme autoon.
Tähdet silmissä tuikkien lähdimme seuraavaksi Joanin omalle tallille. Tämä paikka oli maanläheisempi, muttei yhtään heikompi tarjonnaltaan. Karsinoiden edessä seisoi odottelemassa rivissä kuusi oria, joita tallityöntekijät pintelöivät ja letittivät. Tunnistin heti mustan oriin, joka oli yksi niistä, jonka olin videoilta bongannut. Tytöt kehuivat kilvan oria; jotenkin siis sana oli kulkenut ja täällä tiedettiin, että olin kiinnostunut juuri tästä hevosesta.
Siirryimme kentän laidalle katsomaan miten ori kulki. Ja sehän kulki. Minulta kysytiin halusinko ratsastaa hevosella. Olin jo jaloillani ja hevosen selässä. Hihkuin Eijalle, etten ikinä enää voisi ratsastaa kuin tällaisille unelmilla. Näinpä itseni jo patsastelemassa orhilla seurakisoissa kuin hevoshullun sarjakuvissa. Mutta yhä uusia, kauniita hevosia tuotiin eteemme tehokkaasti. Meille esitettiin myös törkeän hieno ja kallis ori, jonka selkään ratsuttaja minua houkutteli. Kieltäydyin, sillä pelkäsin menettäväni viimeisenkin järjenhitusen päästäni ja joutuvani suoraan hulluuden helvettiin. Viimeisen koeratsastuken jälkeen olin jo aika poikki. Kaikki orit olivat olleet tähän mennessä nelivuotiaita, joitakin oli ratsatettu vain muutama kuukausi ja ne kaikki olivat ihania. Mielentila oli pakko pitää hallinnassa, olin merkinnyt toivomuslistaani nimittäin hieman vanhemman hevosen.
Suoritin lavuaarisuihkun ja nautimme Joanin tarjoaman virkistävän lounaan ja mieheni sai zempparipalkinnoksi paukkuja; olihan hän urheana katsonut jokaisen hevosen ja kuvannut minua. Hän alkoi myös selvästi päästä jyvälle hommasta ja uskallan väittää, nauttia siitä ammattimaisuudesta, millä hommia hoidettiin. Joan hetti meidät autollaan takaisin Barcelonaan ja me kapusimme luotijunaan, joka lähti kiidättämään meitä kohti Madridia.
Vaikka internet on pullollaan myytäviä Espanjan ihmeitä, myyvät kasvattajat hevoset usein kolmi – nelivuotiaina. PRE hevoset kykenevät luonnostaan kantamaan itsensä hyvin ja ovat erittäin oppivaisia, siksi niiden koulutus etenee nopeasti - joskus liiankin nopeasti. Koeratsastamani oriit toimivat ällistyttävän hyvin siihen nähden, miten nuoria ne olivat. Suomesta olisin varmasti etsinyt vanhempaa hevosta, mutta vanhemman osaavaan aidon P.R.E. hevosen löytyminen kohtuuhinnalla on oikeastaan mahdotonta. On järkeenkäyvää, että mitä enemmän hevoseen sijoitetaan aikaa eli rahaa, sitä varmemmin sen hinta nousee. Huokea ja kokenut hevonen kätkee luultavasti salaisuuden upean otsatukkansa taa. Vaikka olimme pyytäneet nähdä enemmän 5-6 vuotiaita hevosia oli valtaosa näytetyistä kuitenkin nelivuotiaita. Hevosenostomatkalle kannattaa jokatapauksessa lähteä kokeneen välittäjän kanssa; sellaisen, jolla on jo olemassaolevat hyvät kontaktit kasvattajiin.
Seuraavana aamuna kipitimme rautatieasemalle ja nousimme junan kyytiin. Kahden ja puolen tunnin kuluttua saavuimme Valladolidiin, missä meitä oli vastassa Eijan vanha tuttu Alfonso. Alfonso pitää hevostilaa ystäviensä kanssa; tilan useasta sadasta hevosesta 140 on hänen. Matkustaminen ja vähäinen yöuni painoivat jo hartioitani enkä kyennyt loihtimaan itselleni eilistä voittajan mielialaa. Kolmivuotiaana hevoset otetaan ratsutukseen ja ne jäävät talliin siihen asti, kun ne vaihtavat omistajaa. Myyntihevoset pääsevät viettämään ”normaalia” harrastehevosen elämää vasta uudessa kodissaan. Täällä hevosia ei oltu valmiiksi väsytetty minua varten, useat niistä olivat saaneet liikuntaa vain kerran viikossa ja siksi ne näyttivätkin pirteämmiltä.
Oli aika meikäläisen laskeutua pilvilinnoista todellisuuteen ja tämän tehtävän sai nelivuotias tummankimo ori, jota olin ihaillut videolta. Tämä ori oli selkeästi urheiluhevonen, oikea Ferrarin tuulenhalkoja. Mutta olin päättänyt ottaa tapahtumat opiskelun kannalta, vaikka se merkitsisi nöyryytystä, joten kapusin hevosen selkään. Heppa kulki hetken ihan tasaisesti, mutta sitten painoin kaasua liian ärhäkästi, orhi poukkasi ilmaan ja käveli hetken takasillaan. Yritin jatkaa urheasti, mutta välillämme vallitseva kielimuuri vaikutti liian suurelta. Itsevarmuuteni oli tipotiessään ja tunsin itseni tomppeliksi. Toisaalta, olinkin päässyt hieman liian koppavaksi edellisenä päivänä. Muistan mitä Marc sanoi: jos mokaat kouluradalla, unohda se samantien ja jatka rataa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Niinpä hymyilin, rentouduin ja nollasin edellisen epäonnistumiseni. Seuraavaksi vuorossa oli Relente. Olin jo ennalta tykästynyt siihen kovasti, joten tämä koeratsastus oli minulle tosi tärkeä. Se oli edellisen kuumakallen puoliveli, mutta viisivuotias ja ruuna. Vaikka siitäkin löytyi ruutia, oli se kiltti ja tosi reilu väsähtäneelle skandinaaville. Ratsastuksen lopuksi puuhastelin sen kanssa, katselin sen kauniita ja ystävällisiä silmiä ja etsin niistä ystävää. Sen ulkomuoto myös miellytti minua kovin.
Vietimme vielä aikaa tallilla; Alfonso oli huippumukava ja varmaan huolissaan siitä, että takajalkatanssi oli laskenut hänen pisteitään tässä kisassa. Aina pitää muistaa, että hevoskaupat ovat hevoskauppoja ja hevoset hevosia. Hän vei meidät syömään ja nauttimaan viiniä ja palautti asemalle. Siinä vaiheessa olin jo melko valmista kauraa. Edessä oli junamatka Madridiin, illallinen ja lyhyt yöuni ennen viimeistä tallivierailua seuraavana päivänä.
Analysoin kokemaani henkistä vuoristorataa ja ynnäsin oppimaani kiitollisena. Ratsastuksessa henkinen mielentila on todella tärkeä. Marc oli sanonut meille, ettei hevonen muistele menikö laukanvaihto pipariksi, se lukee apuja nyt ja tästä eteenpäin. Jokainen mielenkepponen, joka hakee ainekset tähän hetkeen joskus muulloin tapahtuneesta epäonnistumisesta, on pahaksi suoritukselle. Siksi pitää ajatella itseään tosi hyvänä, olla itsevarma ja tietenkin ratsastaa hyvin! Itse lisäsin tuohon päättelyketjuun, että jos ei kykene esimerkiksi väsymyksen takia ratsastamaan hyvin, ei pidä edes yrittää, ainakaan liian vaativia juttuja; varsinkin kun maksajaksi voi joutua hevonen.
Aamulla lähdimme taas matkaan. Juna vei meidät ihastuttavan pikkukaupungin asemalla. Sieltä meidät kuljetettiin tilalle, jossa asusti 60 nuorta oria. Tuttuun tapaan meille esiteltiin menu: avopilttuissa seisoi yli kymmenen oria pintelöityinä ja palmikoituina. Meinasin röyhtäistä ylennäystä. En jaksanut enää huudahdella ihastuksesta vaan kuljin kuin transsissa erityisen esittelymaneesin katsomoon, missä hevoset esiteltiin meille ensin juoksutettuna. Kun yhä uusia nuoria hevosia talutettiin eteemme katsottavaksi, ihmettelin, miten niin monta kaunista hevosta voi olla olemassa edes koko maailmassa yhteensä, saati yhdessä tallissa. Suomessa on harvinaista, että näkee yhden hevosen jota vilpittömästi pitää kauniina. Toisaalta ymmärrän oikein hyvin miksi espanjalaiset haluavat pitää hevosensa oreina ja ratsastaa vain niillä.
Juoksutetuista hevosista valitsimme ne, jotka halusimme nähdä ratsastettuina. Ratsuttajia oli vain kolme ja voi vain arvata, miten rankkaa heidän työnsä on. Kaukana glamourista, tuumin, kun vaihdoin ratsastusvaatteet päälle tallin yhteydessä olevassa alkeellisessa makuutilassa. Silti nämä nuoret olivat todella taitavia, ystävällisiä ja mukavia ihmisiä. Lisäksi he todellakin rakastivat hevosia. He jaksoivat raahata minutkin katsomaan jotain suosikkiaan, kehuivat sitä kilvan kuin toivoen, että tykästyisin juuri siihen ja ostaisin sen pois. Suomessa oriin lähelle meneminenkin oli aina vähän jännä juttu ja täällä minä nuohosin niiden karsinoissa, vaikka ne eilen asuivat vielä laumassa kuin jumalolennot.
Maneesissa ratsuttajat esittelivät hevoset, mutta tällä kertaa koeratsastin vain yhden, tosi mukavan viisivuotiaan. Virvokkeista ja pikkusyötävästä huolimatta, alkoi meikäläinen olla aika poikki. Mielessäni oli jo neljä hevosta, jotka olivat jääneet mieleeni hyvässä mielessä, pelkäsin, että löydän niitä lisää, mikä tekisi valinnasta vieläkin vaikeamman.
Koko matkan aikana katsoimme laskelmieni mukaan noin 50 hevosta, joista ratsastettuina 20, itse koeratsastin 8. Lähdimme Madridin keskustaan syömään ja tekemään tuliaisostoksia. Liikuin koko illan kuin transissa. Neljä hevosta laukkasi päässäni; halusin tehdä päätöksen mahdollisimman pian. Hotellilla istuimme yömyöhään tuijottamassa videoita, joita minusta oli otettu koeratsastuksissa kahdella laitteella, tutkin valokuvia ja analysoin. Yksi tuntui omalta, yksi oli hieno, muttei sytyttänyt, kaksi oli mahtavia, mutta ei minun näköisiäni. Kumpikaan matkakumppaneistani ei pyrkinyt vaikuttamaan päätökseeni, eikä myöskään kiljaissut minulle väsymyksestään huolimatta ”Valitse nyt jumankekka akka joku koni että päästään nukkumaan!” Lopulta, keskiyön paremmalla puolen tein päätökseni ja me lähetimme sähköpostin Alfonsolle, Haluaisin ostaa Relenten. Olin katsonut sen silmiin, ja joku katsoi minua takaisin. Ministro ja Musta ori olivat ihania hevosia. Jos olisin itse nuorempi ja kunnianhimoisempi, olisin sijoittanut jompaankumpaan niistä. Neljäs oli todella sympaattinen ja mukava ratsastaa, mutta siitä puuttui wow-factor. Relente tuntui aivan oikealta. Minulla oli sitä jo ikävä. Ravintoloiden menuissa on yksi annos, jonka nimi oli ”Oria”; sanakirjan mukaan se tarkoitti porsaankorvia. Koska päivät olivat täynnä oreja, olimme alkaneet nostaa maljoja huikkamalla ”Porsaan korvia!” Teimme näin ja korkkasimme minibarin shamppanjat.
Relente saapui Suomeen 18.6. tehtyään matkaa kaksi viikkoa. Se oli laihtunut, mutta pirteä ja tuntui huokaisevan ison aaaahin päästyään tarhaan venyttelemään jalkojaan ja piehtaroimaan sydämensä kyllyydestä. Kuukauden ajan se on saanut olla tarhassa ja laitumella, syödä vihreää heinää ja kulkea maastossa. Olemme totutelleet toisiimme kentällä ja karsinassa. Se on uskomattoman herkkä ja nopea reagoimaan. Se seuraa ihmistä kuin koira, mutta asettaa siksi myös vaatimuksen omalle rauhallisuudelleni, jonka se myös palkitsee pysymällä luottavaisena. Uskallan ajatella, että se tuntee saapuneensa kotiin, ja että se osaa arvostaa sitä, että sillä on vihdoin oma ihminen. Ja minun pitää pitkästä aikaa oppia elämään nuoren miehen kanssa, josta varmasti löytyy vielä yllätyksiä, kunhan hän kotiutuu.
”Jokainen on oman elämänsä herra. Jos kuuntelemme ja haluamme oppia siitä, mitä annamme itsellemme tapahtua, pääsemme sinne minne haluamme ja saamme ne asiat jotka haluamme, sillä olemme oppineet haluamaan oikeita asioita.”
Jeppe
